Kalakaverini kanssa poikkesimme silakanpyyntireisullamme s/ s Park Victoryn haudalla.Park Victory oli amerikkalainen 139-metriä pitkä rahtilaiva, joka upposi Utön lähelle joulupäivänä 1947 noin 30 metrin syvyyteen.

s/s Park Victoryn haudalla jouluna 2006. Paikka on erittäin suosittu sukelluskohde

VUONNA 1945 Richmondissa Kaliforniassa  rakennettu 9000 tonnin SS Park Victory höyrysi pitkin tyventä Itämerta. Elettiin vuotta 1947, sota oli takana ja katkeran kamppailun jälkeensä jättämä lama koetteli puutteesta kärsivää siviiliväestöä.  

Merikapteeni Zepp istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tutki radistin tuomaa sähkettä: aluksen lastina olevan 8500 tonnin kivihiilierän purkaussatama oli vaihtunut Turusta Helsingiksi, reittiä olisi muutettava. Koska miinanraivaus Utön vesialueella oli vielä kesken, halusi kapteeni Zepp ohjata aluksena raivatun reittialueen läpi päiväsaikaan. Laskettu saapumisaika Utön edustalle oli noin kello 15.00, joten aluksen päällikkö päätti jäädä pimeän ajaksi redille ja jatkaa Helsinkiin seuraavana aamuna kello 03.00. Jouluaattona kello 15.30 ankkuroi alus puolentoista meripeninkulman päähän Utön linnakesaaresta. Tyyni sää ja selkeä taivas lupasivat kaunista jouluyötä, yötä josta kuitenkin muodostui viimeinen neljäsosalle laivan henkilökunnasta.

Luotsikutteri kiinnittyi SS Park Victoryn oikeaan kylkeen. Luotsina toiminut Nestor Lindström nousi alukselle, kello oli 16.30, eikä mistään ollut luettavissa alkavan murhenäytelmän ennusmerkkejä. Alkuilta laivalla sujui rauhallisesti. Henkilökunta oli päättänyt jättää joulujuhlien vieton satamaan, missä kuusikymmentä sotaorpoa kutsuttaisiin henkilökunnan varoilla järjestettävään juhlaan: kuusikymmentä villapaitaa, saman verran karamellipusseja ja koko joukko itsetehtyjä lahjoja odotti saajaansa… ja odottaa vieläkin.

Ensimmäinen varoitus muuttuvasta säästä saatiin iltavahdin alkaessa: tyynellä merellä virisi pahaenteisiä tuulenpuhureita joiden voimakkuus jäi kuitenkin muutamaan beaufortiin. Jatkuvasti voimistuva tuuli kuitenkin huolestutti luotsia siinä määrin, että kello 21.30 hän ehdotti laivan siirtämistä ulkomerelle. Neljään beaufortiin kohonnut tuuli ei voimassa olevien sääennusteiden mukaan kuitenkaan vaikuttanut vaaraa enteilevältä, mutta tummeneva taivas ja alkava lumipyry saivat nuoren päällikön myöntymään: ankkurit nostettiin ja Park Victory siirtyi suojaisempaan ja syvempään ankkuripaikkaan.

Kahden sodan veteraani ja ikänsä merellä viettänyt perämies Henry Holste katsoi myrkyävää merta. Yhdeksään beaufortin voimalla puhaltava tuuli piiskasi lumihiutaleet seinämäiseksi muuriksi, maakohteet olivat kadonneet pyryyn, tarkkaa paikkaa ei saatu määritetyksi… päällikkö oli haettava sillalle. Kello 23.50 tuijottivat päällikkö ja luotsi valkeaan massaan, joka lyhensi näkyvyyden kymmeneen metriin, viimeinen tarkka paikka oli kaksi tuntia vanha, tilanne oli saanut muutamassa tunnissa ikävän ja vaarallisen sivumaun. Olosuhteet sisälsivät onnettomuuden ainekset.

Heikko vavahdus kertoi sillalla olijoille, että jotain poikkeuksellista oli tapahtunut. Aaltoihin vertaamalla voitiin todeta aluksen liikkuvan, ankkuriketju oli katkennut. Toinen ankkuri laskettiin välittömästi, mutta valtavan tuulipinta-alansa johdosta SS Park Viktory ajautui jatkuvasti. Pääkoneille annettiin käynnistyskäsky. Hyörynpaineiden nostamiseen kuluneen kymmenminuuttisen aikana arvioi päällikkö aluksen ajautuneen noin puoli meripeninkulmaa. Taistelu olemassaolosta oli alkanut. Kymmenen minuuttia puolenyön jälkeen käynnistyivät aluksen pääkoneet ja konekäskyllä eteen hiljaa helpotettiin jäljellä olevan ankkuriin kohdistuvaa rasitusta. Ensimmäisen ankkurin menetyksen jälkeen alus tärähti voimakkaasti, keula oli osunut karille ja ensimmäinen keularuuma repeytyi. Repeämä ei ollut paha, mutta ruumaan syöksynyt metrinen vesimassa vaikeutti muutenki tuulialttiin laivan ohjailua.

Aluksen paikkaa ei pystytty määrittämään. Utön majakan valo kajasteli valkoisen lumiharson takaa, mutta ristisuuntimaan tarvittavaa toista kiintopistettä ei yrityksistä huolimatta löydetty. Päällikkö lähetti kolmannen perämiehensä perään suorittamaan luotausta, mutta ainoa tieto, jonka 70-vuotias Holste saattoi päällikölleen kertoa oli, että näköetäisyydellä perän takana olevat kuohut lähestyivät hitaasti, alus sortui edelleen. Päällikkö antoi konekäskyn "eteen puoli", takana vaaniva karikko lähestyi vääjäämättömästi ja 00.30 aluksen perä iskeytyi tuntemattomaan karikkoon: laiva oli joutunut kahden karikon väliin. Konekäskyllä "eteen täysi" irtosi perä kivikosta. Yhdeksän beaufortin (25-30m /s)luoteistuuli painoi laivan uudestaan kiville, kujanjuoksu oli alkanut.

Aamuyöhön kello kahteen mennessä SS Park Victory oli käynyt 6-7 kertaa karilla. Vahvojen koneittensa turvin se oli kuitenkin onnistunut irroittautumaan kerta toisen jälkeen. Puolilta öin alkanut kamppailu päätyi aluksen tuhoon kello 02.15. Laivan paapuurin kylki iskeytyi vedenalaiseen karikkoon joka repäisi kyljen auki konehuoneen kohdalta. Koneet täysillä käyden, ruori yli oikealle käännettynä pyrki alusjätti irti silpovan kivikon tappavasta syleilystä; yritykset eivät kuitenkaan enää auttaneet. Konehuoneessa vallitsi paniikki: sisään syöksyviä vesimassoja pakenevat konemiehet hyppivät venekannelta mereen… hyinen meri vaimensi avunhuudot ja kangisti veden varaan joutuneiden jäsenet, hukkumiskuolema seurasi muutamassa minuutissa.

Tyfonit pauhasivat laivanjättökäskyä, miehet siirtyivät pelastusveneille ja perinteisen tavan mukaan päällikkö poistui alukseltaan viimeisenä. Huono onni ei ollut vieläkään ohitse. Vain muutama metri ennen myrskyävän meren pintaa lukittui toinen päällikön veneen laskutaljoista ja täynnä miehiä oleva vene kääntyi ympäri. Mies toisensa jälkeen putosi jäiseen mereen, pauhaava meri kätki alleen valitusten kakofonian. Merikapteeni Zepp teki raskaan päätöksen: jonkun olisi uhrauduttava venekunnan puolesta, lukittunut talja täytyisi irrottaa. Päällikkö tarttui köysiin ja kiipesi kuolevaan laivaan, selvitti sotkeutuneet köydet ja näki kuinka pelastusvene katosi pyryyn. Päällikkö ei ollut laivalla yksin. Kahden veneenlaskusta myöhästyneen matruusin avulla hän sai laskettua tuulenpuoleisen pelastusveneen ja kymmenen minuutin kuluttua päällikön poistumisesta laiva upposi joulukuisen meren syvyyksiin.

Kamppailu järkyttävin vaihe oli edessä. Märät, lumipyryn ja pakkasen kiusaamat miehet eivät jaksaneet taistella aaltoja vastaan. Perämies C. Holsten johtama kakkosvene paiskautui pienelle kallioluodolle ja toistakymmentä merimiestä jäi ulvovan tuulen armoille. Vene kieri edestakaisin aaltojen heittelemänä. Jyrän tavoin se rusensi alleen miehen toisensa jälkeen. Niitä tuskan ja hädän hetkiä, joita tovereittensa kauhunhetkiä luodolla seuraavat ihmisparat kokivat, on turha edes yrittää sanoin kuvailla. Meri voi olla julmuudessaan käsittämätön.

Helsingin radioasema vastaanotti hätäsanoman 00.57. Pelastustehtäviin lähteneet Merikokko, Sp-39 ja luotsiaseman luotsikutteri saapuivat onnettomuuspaikalle noin klo 04.00. Ensimmäisenä havaittiin perämies Henderin ohjaama pelastusvene. Puoliksi veden täyttämässä veneessä värjötteli 18 kylmän kangistamaa miestä ja veneen pohjalla lojui veneeseen hukkuneen 19-vuotiaan konemestari La Verne O. Woodsin ruumis. Julma meri muodostui kohtaloksi myös 70-vuotiaalle veteraaniperämies Holstelle, joka ei ollut kestänyt pikkuluodolla vallitsevaan kylmyyttä, vaan oli paleltunut kuoliaaksi. Nuoremmatkin luodolle pelastautuneet hoippuivat kylmyyden aiheuttaman tajuttomuuden rajamailla, mutta toipuivat nopeasti ja oikein annetun hoidon ansiosta. Viimeisenä pelastettiin vene, jossa olivat aluksen päällikkö, kaksi merestä pelastettua matruusia ja matruusit, joiden kanssa päällikkö oli laskenut veneen. Tragedia oli ohitse: meri vei mukanaan 10 aluksen 48:sta miehestä.

Utön asukkaat tekivät kaikkensa henkiinjääneiden auttamiseksi. Utössa ei oltu aikaisemmin nähty mustia merimiehiä ja heitä luultiikin öljyn / noen  likaamiksi miehiksi, joita yritettiin pestä puhtaaksi. Syy tummaan ihoon selvisi myös paikallisille asukkaille. Mustiin merimiehiin oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että heitä oli kohdeltu Utössa tasavertaisina valkoisten kanssa.

Utön asukkaiden pyyteetön auttamishalu teki vaikutuksen amerikkalaisiin merimiehiin, jotka sittemmin lähettivät kiitokseksi  kymmenhaaraisen kynttelikön utölaisille. Hopeinen kynttelikkö on nyttemmin Utön kappelissa. Jokaiseen haaraan on kirjoitettu haaksirikossa menehtyneen merimiehen nimi. 

Park Victoryn pelastuneiden merimiesten lähettämä lahja, 10-haarainen kynttelikkö Utön kappelissa. Kappelin ikkunasta näkyy Park Victoryn uppoamispaikka.

 

Jälkinäytös

Merikapteeni Zepp antoi haaksirikkoa koskevan meriselityksen Turun raastuvanoikeudessa. Loppulausunto toteaa kapteeni Zeppin toimineen hyvän merimeistavan mukaisesti ja suurta henkilkohtaista rohkeutta osoittaen. SS Park Victoryn tuhoutumista pidettiin "Jumalan sallimana" eikä laivan päällystön, luotsin eikä laivamiehistön toiminnassa havaittu virheitä, jotka olisivat osiltaan vaikuttaneet merivaurion tapahtumiseen.

(Lähteet: utölaisten Solveig Kovasen, Hannan Kovasen ja Hannu Koskisen kertomukset sekä Jussi Lammin ja Juha Lehtosen nettiartikkelit)