Kuherruskuukausi saarella alkaa olla ohi. En ole missään nimessä turtunut auringonlaskuihin, merimaisemiin, tyrskyihin tai varpushaukkoihin, mutta ne eivät enää pakahduta samalla tavoin kuin uusina kokemuksina.  Huomaan, että kirjoittaminenkin vaikeutuu, kun täytyy pohtia mitä muuta elämään kuuluu kuin kaikkien uusien ja vastaantulevien tapahtumien ihmettely.

Arki talon sisällä sujuu varmaan suurin piirtein samoin askelin kuin Nummelassa. Välttämättä elämä ei juurikaan eroa siitä, millaista se on  mantereella.  Vuorokauteen sisältyy edelleen 24 tuntia ja samat Sirkku ja Teuvo entisine neurooseineen päättävät päivän kulusta kuten ennenkin. Ympäröivä luonto ja meri kuitenkin asettavat ihmisen automaattisesti pienemmälle paikalle elämän kiertokulussa.  Taneli ilmoitti eilen koulusta tullessaan, että hän haluaisi lähteä tunnin päästä viikonlopuksi kaverin luo kylään.  Perhe asuu Aspön saarella ja he lähtevät sinne joka perjantai - mikäli sää sallii - ja palaavat sunnuntai-iltana.  Ehdotus tuli vähän liian nopeasti ja sovimme, että hän voi lähteä seuraavana viikonloppuna - mikäli sää sallii.  Elämää ei voi suunnitella absoluuttisen tarkasti etukäteen. Sikäli olisi ehkä pitänyt tarttua tilaisuuteen, koska veneily on mahdollista tänä viikonloppuna! Eräs saarelainen sanoikin, ettei kannata jättää mitään myöhemmäksi, minkä voi tehdä tänään, koska toista tilaisuutta ei välttämättä tule. Jäämme kuitenkin odottamaan toistakin hyvää viikonloppua.

Mantereella asuessa virikkeet ja harrastukset ovat niin lähellä, että voi ja täytyy ottaa lähes tulkoon jatkuvasti kantaa, mihin haluaa osallistua ja miten haluaa rikastuttaa omaa tai lastensa elämää.  Voi ottaa oman elämänsä hallintaan.  Kuitenkin minusta paradoksaalisesti tuntuu siltä, että elämäni on paljon enemmän hallittavissa täällä Utössä, missä puitteet ovat rajalliset ja siten ehkä enemmän ihmisen kokoiset.  Muutimmekin tänne osaksi, koska elämämme vaikutti liian täydeltä.  Lepoon ja olemiseen ei jäänyt aikaa.  Syylliset liian kiireisen elämään löytyivät ilman muuta peilistä. Tämä on tuntunut meille hyvältä ratkaisulta katkaista hektinen elämä ja ottaa aikalisä, jotta voimme miettiä mitä elämältä haluamme. 

Ilman muuta puitteet antavat tilaa ajattelulle enemmän kuin ennen.  Kukaan ei varmaan voi sanoa, ettemme olisi Teuvon kanssa pohtineet elämäämme ennenkin, liikaakin.  Kiireessä vastaukset ja ratkaisut ovat aina siirtyneet eteenpäin, tuonnemmaksi, ehkä tarkoituksellisestikin.  Nyt lienee se vuosi ja se hetki elämässä, jolloin ei enää voi paeta omaa itseä tai omia toiveita ja tarpeita ja niiden kuuntelemista.  Miksi pitäisikään, omasta elämästähän tässä on kyse.

Olen nyt syyskuun alusta lähtien maalannut ikoneita päivisin Teuvon hoitaessa Oliviaa ja laittaessa ruokaa.  Minun on ollut tosi vaikea vaihtaa vaihdetta ja mieltää itseni yrittäjäksi ja vapaaksi taiteilijaksi.  Kuitenkin nautin suunnattomasti ikonien maalaamisesta ja siksi haluan tätä järjestelyä kokeilla, koska Teuvollekin se sopii.  Saan huomattavasti energiaa tehdessäni jotain, joka lähtee omasta halustani ja innostuksestani. Järjestelyt elävät vielä.  Maalaanko joka päivä kahdeksan tuntia vai viikon kerralla ja viikko vapaata tai neljä päivää maalaamista ja kolme vapaata... Tuntuu suorastaan hassulta aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä ja suunnitella kaikki itse.  Olen aina ollut toisen palveluksessa.  Kotiäidin työtkin sujuivat aika pitkälle lasten ehdoilla. 

Ajattelin anoa yrittäjän starttirahaa, jotta saisin vapaammin hankittua materiaaleja maalaukseen.  Rahan saaminen edellyttää kuitenkin osallistumista yritysvalmennuskurssille.  Sieltä olisi saanut  ihan hyviä tietoja, mutta se edellyttäisi etätehtävien lisäksi viikottaista osallistumista Paraisilla järjestettäville luennoille, joten sitä vaihtoehtoa ei voi käyttää -ainakaan vielä. Kurssi oli jo alkanut ja kyselin, voinko vielä kesken tulla mukaan.  Vastauksena kuulin, että voi, jos tulee saman illan luennoille.  Mitenhän minä täältä piipahdan Paraisille, kun laiva oli jo lähtenyt ja seuraava lähtisi kahden päivän päästä! 

Olimme Olivian kanssa eilen iltapäiväkahvilla koulun viereisillä kallioilla (koulu on kuvassa näkyvä keltainen rakennus). Olemme käyneet eväsretkillä aina uusissa paikoissa ja ikään kuin valloittaneet saarta...