Luulen, että olen pettynyt siihen, etten löytänytkään paratiisia, jossa kaikki ongelmat ratkeavat.  Utössä elämä on omaehtoista ja ihmisen kokoista, puhutteleva luonto ympärillä, mutta käärmeet ovat löytäneet tännekin.  Olemme palaamassa kesällä takaisin, mutta totta kai sitä miettii, millaista olisi, jos jäisimme tänne.  Mikä olisi paras paikka meille aikuisille ja myös lapsille?  Varmoja oikeita vastauksia ei ole.  Ja vaikka olisikin, uskoisinko niitä?

Tämä pysähtyneisyyden sietämättömyys lienee juuri sitä, miksi olemme tänne tulleet.  Elämän täytyy kriisiytyä, jotta voisi syntyä uutta.  Minä tarvitsin yli puoli vuotta saadakseni itseni pysähtymään.  Oikeastaan tarvitsin ympäristön, jossa se on mahdollista.  Olen ymmärtänyt, että nykypäivänä on vallalla käsitys, että kaikki on sallittua, mikä vain tuntuu hyvältä.  Oma käsitykseni ihmisestä on kuitenkin aika raadollinen.  Jos en lainkaan toimi tavoitteellisesti, tämän hetken tyydytyksen unohtaen,  lopputulos ei välttämättä ole hyvä kenellekään, vähiten itselleni.

Paluu Nummelaan pelottaa minua varmaan enemmän kuin aikanaan tänne tulo. Mutta mitäpä sitten! Antaa pelottaa ja antaa mättää... Jospa kerrankin vain olisin tässä enkä lähtisikään karkuun tunteitani. Elämä ei kaadukaan niskaan, vaikka en selitä tai hallitse itseäni pois tilanteesta...

Kirjoitan näitä tähän blogiin, koska ne mielestäni liityyvät oleellisesti elämäämme täällä.  Mielellään  hehkutan kaikkea positiivista, mutta valitettavasti elämä ei aina hymyilytä... 

Viime yönä satoi lunta ja maisema muuttui taas.  Itse asiassa kuvan oton jälkeen lunta on satanut vielä runsaasti lisää.  Olisi käyttöä suksillekin, jotka Teuvo jo vei hiihtolomaa odottamaan autoomme.