Lähtiessämme pitkästä aikaa Etelään elettiin lentokentällä vielä joulutunnelmissa. Edellisen kerran olimme lentäneet ulkomaille lomalle koko perhe silloin, kun meitä oli vielä viisi.  Pakkausrumban keskellä kyllä mietinkin, ettei tätä voi kovin usein tehdä tai loman ja arjen merkitys kääntyy päälaelleen. Matkailuumme sisältyy automaattisesti pieni Utö-lisä: loman kumpaankin päähän vähintään yksi yö muualla kuin kotona ja hieman matkustelua laivalla ja autolla.

Hotelli oli tuttu ennestään, sillä me naiset lomailimme siellä Olivian ollessa vuoden ikäinen.  Ilma perillä muistutti Suomen kesää (parhaimmillaan) eli aina ei tarennut pelkällä  teepaidalla. 

Timanfayan kansallispuisto vaikutti karuudellaan.  Eläimiä tai kasveja ei juuri näkynyt, vain karkeaa laavakiveä tai hiekkaa.  Viimeisimmästä tulivuoren purkauksesta oli kulunut lähes 300 vuotta, mutta silti tuliperäisen maan kuumuudessa pystyi grillaamaan kanoja tai sytyttämään heinätukkoja.  Maan uumeniin kaadettu vesi rupesi lähes välittömästi kiehumaan.

Luonnonsuojelualueen kuumaiseman läpi kulkee autotie, jolla bussit kuljettavat turisteja. Alueella on myös joitakin vaellusreittejä, mutta kulkeminen on vaikeaa karkeiden ja terävien kivien vuoksi.

Saarelle on muodostunut myös laavatunneleita tulikuuman laavan vyöryessä maan sisällä.  Turistit pääsivät kävelemään parin kilometrin matkan onkaloissa ja kivien keskellä.  Olivia sulautui ruskeine vaatteineen ympäristöön.

Saaren pohjoisosissa tulivuorten purkauksista on jo niin kauan, että siellä viljellään mm. viinirypäleitä.  Köynnöksen ympärille tehdään aitaus laavakivistä, jotka varaavat lämpöä.  Musta laavahiekka kerää yön aikana kosteuden ja luovuttaa sen päivällä kasveille.  

Oma suosikkini saaren nähtävyyksistä oli arkkitehti Cesar Manriquen (k.1992) koti.  Hän oli rakentanut talonsa viiteen laavakuplaan. Hän on vaikuttanut erittäin paljon saaren kehitykseen.  Jossain vaiheessa tuntui, ettei halua enää kuulla Manriquesta sanaakaan tai nähdä hänen tuulimoduuleitaan, joita oli joka tienristeyksessä.  Hänen valtansa tuntui kuitenkin perustuvan aitoon ihmisistä välittämiseen. Hän teki eläessään paljon työtä mm. sen hyväksi, ettei turismi pilaisi saaren ainutlaatuista luontoa. Alla olevassa kuvassa yksi laavakuplista ja arkkitehdin omaa taidetta.

Retkien välissä myös isä ja poika rentoutuivat. 

Äitikin pääsi välillä kuvaan...

Los Hervideroksen tyrskykallioilla aallot nousivat hieman korkeammalle kuin täällä Utössä.  Rantakalliot ovat syntyneet laavan valuessa alas vuorilta. Opas kertoi, että aallot olivat korkeimmat viiteen vuoteen, juuri tuona päivänä, kun kävimme kallioilla, mutta sitä on vaikea uskoa, sillä tuulta oli vain n.15 m/s. Utössä nuo lukemat saavutetaan useamman kerran vuoden aikana.