Viimeisen yön nukuimme retkipatjoilla makuupusseissa olohuoneen lattialla.  Aurinko nousi lähtiessämme perjantaiaamuna laivalle.  Mieli oli haikea.  Suuntasimme kohti uutta,  mutta entinen tuntui surulliselta jättää taakse. 

Etukäteen ajattelimme, ettei laivamatkalla malta nukkua, mutta toisin kävi.  Kaikki olivat niin väsyneitä, ettei mennyt kauankaan, kun uni veti puoleensa. 

Olivia sai laivalla mukana olleelta saarelaiselta lahjaksi koiran, joka sai nimekseen Pallero.  Koira osoittautui hyväksi korvikkeeksi, kun elävän koiran hankinassamme sattui viive.  Emme vain osanneet päättää pennun ottamisesta riittävän ajoissa kaiken hässäkän keskellä... Nyt tuntuu hyvältä, ettei ajatuksia tarvitse suunnata useaan isoon asiaan.  Ehkä elävän koiran vuoro vielä tulee

Satamassa meitä vastassa oli ystäväperhe pakettiauton ja peräkärryn kanssa.  He toivottivat meidät koskettavasti tervetulleiksi!

Utö on asuinpaikkana niiiin erilainen kuin manner-Suomi, että elämää saarella on todella vaikea ajatella yhtä aikaa samassa lauseessa.  Pelkäsimme etukäteen ahdistusta ja ikävää, jota saaresta lähtö toisi tullessaan.  Yllättäen jo laivassa tuntui kuin olisimme omalla paikallamme.  Poislähtöä on mietitty niin monena vuonna ja niin monelta kantilta, että nyt se vain toteutetaan.   Voi olla, että suruprosessi lähtee kunnolla käyntiin vasta, kun Utössä käy ensimmäisen kerran turistina (...näin kävi eräälle saaresta lähteneelle perheelle....).

Nykyisin kotimme ikkunasta näkyy jäniksiä meren aaltojen sijaan...