Syksyn flunssat ovat iskeneet Utön saarellekin.  Olemme sairastaneet erilaisin kokoonpanoin jo pari viikkoa ja osa pitempäänkin.  Kaupassa kuulee, että tauti ei asu ainoastaan meidän perheessä.  Nyt on kuitenkin ollut aikaa potea.  Helppoa se ei ole ollut, sillä olen tottunut jatkuvasti tekemään jotain.  Sängyssäkin voi lukea dekkareita tai ratkoa ristikoita.  Miten voi olla niin vaikeaa vain olla! Tommy Hellsten on lanseerannut käsitteen ´human doing` ihmiselle, joka ei suostu osaansa:´human being´.

Tarvitsen myös olemista saadakseni kosketusta itseeni.  Pysähtyminen pelottaa. Pidänkö siitä minusta, joka tulee vastaan hiljaisuudessa? Suostunko kohtaamaan elämän ilman etukäteen tehtyä käsikirjoitusta tässä ja nyt?  Niin kauan kuin en ole läsnä itselleni, elän jonkun toisen elämää, tahtoni on muiden taskussa. Oma tahto löytynee kuuntelemalla tunteitani ja tarpeitani.  Mutta mitä ne tunteet ovat ja missä ne ovat?

Lasten kasvatusta pohtiessani olen ajatellut tunteiden tulevan, kun lapsi reagoi asetettuihin rajoihin. Hän löytää itsensä, kun hän huomaa suhtautuvansa tilanteeseen eri lailla kuin joku toinen tai ylipäätään jollain lailla.  Lapsi ei saa peiliä itselleen, jos kukaan ei välitä hänestä ja hänen tilanteesta.  Hän kiukkuaa tai pelkää niin kauan kuin hän tulee nähdyksi tai vaihtoehtoisesti tietenkin nielee tunteensa.  Lapsi löytää itsensä, kun hän tutustuu, miten hän reagoi eri tilanteisiin.  Minuuteen kuuluu tunteet.

Ajattelen, että aikuisenakin voin löytää kätkettyjä tunteitani rajojen avulla.  Jos esim. asetan kotiini sääntöjä käyttäytymiselle, näiden sääntöjen rikkominen herättää minussa tunteita: pettymystä, vihaa,... Tai suhteessa Teuvoon voin kertoa, miten haluan tulla kohdelluksi ja se, miten Teuvo vastaa herättää jotain: iloa, surua, odotusta,... Jos en odota mitään, minun ei tarvitse kohdata tunteitakaan.  Voi olla, että puhun joillekin itsestään selvistä asioista, mutta minulle tämä omien tunteiden tunnistamisen tärkeys on alkanut selvitä vasta viime vuosina ja kuukausina. 

Jostain syystä tunteiden ilmaisu ei ole Suomessa(?) kovin muodikasta. Itkevät naisministerit saavat nopeasti kyytiä.  Menneisyydessämme lienee sotienkin vuoksi paljon kätkettyjä ja tuskallisia tunteita, joita sitten sukupolvesta toiseen yritämme haudata.  Olen ymmärtänyt, että tukahdutetut tunteet eivät kuitenkaan haihdu savuna ilmaan, vaan putkahtavat esiin esimerkiksi sairauksina. Eräs ystävämme on kertonut paljon viisaita tunneperimästä ja mm. siitä yritämme Teuvon kanssa ottaa selvää. Yksinkertaistettuna tunneperimä tarkoittaa sitä, että kun joku on aiemmissa sukupolvissa kieltänyt tunteensa, myöhemmät sukupolvet joutuvat kantamaan niitä tiedostamattaan.

Marraskuun ankeus ja harmaus taitaa sittenkin tehdä työtänsä, vaikka aiemmin yritinkin vakuuttaa, ettei se poikkea muista kuukausista.  Lienee kuitenkin muistettava, ettei kannata liikaa tuijottaa omaa napaa.  Saksofonisti Jukka Perko sanoi viisaasti eräässä haastattelussa (Punainen lanka tv:ssä), että elämän paradokseihin kuuluu sekin, että jos liikaa yrittää jotain tavoittaa, se karkaa käsistä.

Viherpeippoja lintulaudalla