Ajan kanssa päivien, kuukausien ja vuosienkin kuluessa näkee, mitä pysyvää saaristolaisvuosilta jäi käteen.  Ilokseni huomaan, että asenteessa elämään on nähtävissä muutosta.  Ennen muuttoamme Utöseen oli tunne, että jää jostain tärkeästä paitsi, jos ei osallistu joka tilanteeseen.  Nyt on taskussa kokemus siitä, että on pärjännyt kolme vuotta ihan hyvin, vaikkei olekaan elänyt tapahtumien sykkeessä.  Voin sanoa "ei" ihan vain sen takia, että haluan olla perheen kanssa illalla tai viikonloppuna tai sen takia, että varmistan oman jaksamiseni ensi viikollakin.  Ehkä tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta minä löysin joutilaisuuden tärkeyden vasta Utössä.

Kaikkein vaikeinta on kieltäytyä mukavista asioista, mutta mukavuus loppuu lyhyeen, jos väsymys iskee.  Täytyy nähdä vaivaa järjestääkseen elämä itsensä näköiseksi.  Elämä täällä mantereella on monessa suhteessa sangen epäinhimillistä verrattuna Utöseen tai Korppooseenkin, missä kaikki tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä.  Olen ihmisenä introvertti enkä kovin sosiaalinen vieraiden ihmisten seurassa, mutta silti tuntuu oudolta, kun ihmiset eivät ole huomaavinaan toisiaan pienessäkään tilassa, esim. hississä tai lääkärin odotushuoneessa.  Ikään kuin ei olisi olemassa ihmisenä.  Sen lisäksi joka puolelta tulee informaatiota, johon pitäisi ottaa ainakin sen verran kantaa, että erottaisi tärkeät joutavasta.

Elämänmuutoksemme on melkoinen eivätkä uudet uomat ole vielä läheskään vakiintuneet.  Tuntuu kuitenkin siltä, että on saanut jostain hyvästä kiinni eikä siitä luovu hevillä.  Elän omempaa elämää kuin ennen Utötä. 

Näinköhän tässä käy, että aikakin lasketaan ennen ja jälkeen Utö-vuosien ?